Kaupungissa on hiljaista. Ilmassa helisee kiristyvä pakkanen. Tähdet tuikkivat taivaalla, joka ensimmäistä kertaa pitkään, pitkään aikaan, on täysin kirkas. Sen musta on sysimustaa, sen tähtiä on tuhat. Kun katsoo tarkkaan, näkee linnunradan. Wren katsoo.
Tuntuu ihmeelliseltä, että ihminen koskaan kävi kuussa. Lopun jälkeen he ovat kaikki lähempänä maata kuin koskaan. Pieniä ja voimattomia. Harvassa. Ehkä hiipumassa jo, niin kuin jokin pieni tähti jossain tuolla avaruuden takana.
Pitkä huurupilvi leviää öiseen ilmaan. Wren seisoskelee pienellä kujalla vartijan näkymättömissä. Hän odottaa että vuoro vaihtuisi, jotta hän voisi livahtaa kadun yli vastakkaiselle rakennukselle.
Lopulta kulman takaa kuuluu sotilaan tervehdys toiselle, sekä loittonevat askeleet. Ei ole vielä satanut lunta, joten Wrenin omat askeleet ovat liki äänettömät, kun hän säntää varjoissa toiselle puolelle. Hän ei jää katsomaan, miten kaksi aseistettua miestä vaihtavat kuulumisia, vaan pujahtaa talon toiselle seinälle ja lähtee kiipeämään paloportaita niin kevyesti kuin taitaa.